sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Jälkikirjoitus: Vuosanka ensikertalaisen silmin

Jo syksyllä koulun alettua alkoivat puheet Vuosangan harjoituksesta kaikumaan käytävillä. Monia erilaisia villejä tarinoita paleltumisista ja paukkupakkasista kuultiin. Itseäni mietitytti miten pitäisi pukeutua, kun kuitenkin hiihdetään paljon ja sen jälkeen seisoskellaan, kunnes jälleen hiihdetään. Lisäksi huhupuheet pitkistä päivistä ja fyysisistä ammunnoista hieman kauhistutti, miten jaksaa viisitoista päivää puurtaa ja olla vielä skarppina kovapanosammunnoissa. Ettei nyt vaan sattuisi mitään.


Monen tunnin pakkaamisen ja varusteiden välppäämisen jälkeen iso reppu oli pakattu ja viety konttiin, joka lähti jo viikkoa ennen matkalleen kohti harjoitusaluetta. Vaikka omia varusteita itselläni ei ollut paljoakaan ja vaihtovaatteita minimaalisesti, niin kyllä se reppu vaan painoi miltei saman verran kuin kantajansakin.


Lähtöaamu saapui kuin saapuikin ja bussit kurvasivat päärakennuksen eteen. Fiilis oli silloin hyvin epätodellinen, että nyt se kuumoteltu harjoitus sitten alkaa. Olin ottanut asenteen, että kerrankos sitä pääsee kokemaan kunnon talven näin etelän tyttönä ja pääsee vielä ampumaan paljon puhuttuja ammuntoja hyvässä porukassa. Laivastolinjalle Vuosangan harjoitus on viimeinen laatuaan. Otetaan siis kaikki irti mitä lähtee. Illalla saavuttiin harjoitusalueelle ja aloimme pystyttää telttoja. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että nyt se on menoa.


Ensimmäiset päivät sisälsivät talvikoulutusta eli paljon hiihtoa, suksilta nousua, suksille nousua, lumessa pyörimistä ja vaatteiden vaihtelua löytääkseen sopivan pukeutumistavan. Harjoituksen ensimmäisenä sunnuntaina alkoi ammunnat. Ammunta oli ryhmän hyökkäys. Ammunnan haasteeksi muodostui ripeä liikkuminen. Pienet urat oli muodostunut ampumatyöryhmän jäljiltä, mutta ryhmän laitimmaiset taistelijat joutuivat puurtamaan tiensä poteroihin jalan umpihangessa. Oli yllättävän rankkaa. Jokainen ammunta harjoiteltiin vähintään kerran valoisalla ja kerran pimeällä ja ammuttiin myös kahdesti. Parhaimmillaan sama kaava käytiin läpi neljä kertaa ja pahimmillaan sitten kuusi kertaa, joten samoamista tuli paljon. Ammuntapäivien jälkeen uni maittoi ja huomasi kyllä tehneensä jotain.


Parhaaksi ammunnaksi mielestäni osoittautui yksinkertaiset ammunnat, joissa kovapanosvaiheet olivat erilaiset. Illan ammunta oli jatkumoa aamusta. Esimerkiksi aamun kovapanosvaiheessa torjuimme vihollisen etupesäkkeissä ja siirryimme suksin varinaisiin tuliasemiin puolustamaan vastahyökkäystä. Illalla torjuimme uuden hyökkäyksen puolustusasemissa ja vaihtoasemissa. Tykkäsin siitä, ettei ehdi tylsistymään samaan ammunnan runkoon, kun sitä kuitenkin harjoiteltiinkin useaan otteeseen. Yksinkertainen on kaunista.


Taisteluharjoitus oli myös yhdistetty Vuosangan ampumaharjoitukseen. Pääsimme toteuttamaan kohteen tiedustelua joukkueena. Oma partioni tiedusteli klo 1900-0100 tietä, jossa liikettä oli paljon. Adrenaliini jylläsi, kun valopistoolilla valaistiin aivan meidän vieressä ja kun vihollisen auto pysähtyi viiden metrin päähän meistä. Itse tykkäsin todella paljon, kun pääsi tekemään jotain sellaista, mitä en ole ikinä tehnyt. Samaan hengenvetoon täytyy myöntää, että vastaavanlainen jännitys ei sovi minulle. Mielelläni hieman vähemmän adrenaliinia ja enemmän tekemistä. Hatun nosto jokaiselle tiedustelijalle!


Harjoituksen viimeinen etappi oli toimia tulitoiminnan valvojina viimeiset kolme päivää ryhmän puolustusammunnassa. Ensimmäisen päivän aamuna toimin maalilaiteupseerin apulaisena. Tehtävänäni oli valmistella maalilaitteet ja vaunumaalit ja kovapanosvaiheessa räjäyttää neljä tulenkuvauskenttää ja vetää esiin vaunumaali. Aamun suoritus ei mennyt itseltäni täysin putkeen, mutta virheiden kauttahan sitä opitaan. Pienen jännityksen piikkiin meni savuheitteen asentaminen väärin, jolloin narusta vetäessä sokka ei lähtenytkään irti. Virhe ei ollut millään tavalla vaarantava, mutta kyllähän se harmitti. Kaikissa muissa kovapanos vaiheissa sainkin toimia tulitoiminnan valvojana. Kun vasta opettelee toimintaa, oli mukava huomata, kuinka sai palautetta kokeneemmilta. Kävimme läpi miten kannattaisi sijoittautua, jotta näkee jokaisen aseen ja pystyy varmistua turvallisuudesta. Suoritukset olivat hyväksyttyjä, joten viimeisenä iltana kirjoitettiin nimet paperiin, jossa meille esitettiin tulitoiminnan valvojan oikeuksia sekä pienikaliiperisille aseille, että kevyille kertasingoille. Kieltämättä ensimmäisen päivän huono mieli muuttui hyväksi.


Nyt päivä kotiintulon jälkeen olo on helpottunut. Turhaa tuotakin harjoitusta kuumoteltiin. Pakkaset oli viimeisellä viikolla suhteellisen kovat, mutta ei ylitsepääsemättömät. Oma ryhmä kehittyi ja löydettiin jopa hieman uusia puolia toisistamme. Hyvässä ja pahassa. Kokemuksia, taisteluarpia ja paleltuneen sormenpään kanssa rikkaampana. Kaiken kaikkiaan reissu oli pitkä, mutta eihän kokemuksia saa kuin vain menemällä ja tekemällä. Maanpuolustuskorkeakoulun rikkaus on juuri tämä; teoriaa ja käytäntöä sopivassa suhteessa.

Kadetti Kiira Kiikeri
88. Merikadettikurssi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti